Pö­lyi­mu­ri­kaup­piaan vai­mo on kuo­le­man­sai­ras ja mies pi­ristää tätä ker­to­mal­la ta­ri­noi­ta ih­mi­sistä ja koh­ta­lois­ta, joi­hin hän työ­mat­koil­laan törmän­nyt. Hän al­kaa ker­toa ta­ri­naa yh­destä vuok­ra­ta­los­ta, jos­sa van­ha nai­nen muis­te­lee miestään nat­sior­kes­te­ris­sa, työtön ihas­tuu kam­paa­jaan, nuo­ri­pa­ri saa tytön van­hem­mat en­si­vie­rai­lul­le ja avo­pa­ri kär­sii lap­set­to­muu­des­ta.

To­teu­tus on hie­man ala­vi­rei­nen, vä­lillä haus­ka­kin, mut­ta jo­ten­kin oh­jaa­jan aja­tus ei osu maa­liin­sa. Kol­laa­si­tek­nii­kal­la on puo­len­sa, mut­ta nyt jo­ten­kin jäi epä­selväk­si, mikä oli ko­ko ta­ri­nan ju­ju. Sekö, että ih­mi­set elävät eri­lais­ta elämää, vaik­ka bio­lo­gi­nen sa­man­kal­tai­suus mää­rit­te­lee­kin toi­min­to­ja?