Tämä on koh­tuu­ton­ta, mut­ta enpä mal­ta. Kaik­ki­nai­sen viih­teen yli­tar­jon­nas­sa puo­li­so­kea­na kul­ke­va su­ku­pol­vi ei voi ymmärtää, miltä tun­tui lu­kea ko. elo­ku­van esi­ku­va, Ray Brad­bu­ryn no­vel­li sci­fi­lu­ke­mis­tos­ta, jos­kus 1970-lu­vun alus­sa pa­ri vuo­si­kym­mentä en­nen Ju­ras­sic Par­ke­ja sekä Ca­dil­la­ce­ja ja di­no­sau­ruk­sia. T. Rex oli Bo­la­nin bän­di ja di­no­ja kut­sut­tiin vielä hir­mu­lis­koik­si. Zde­nek Bu­rie­nin hir­mus­lis­ko­kir­jo­ja ah­mit­tiin ja ihail­tiin Bur­rough­sin Kau­heaa Tar­za­nia, jo­ka rat­sas­ti tri­ce­ra­top­sil­la. Kun vielä kä­teensä sai Brad­bu­ryn no­vel­lin sar­ja­ku­va­na, ju­ma­lais­ten Frank Fra­zet­tan ja Al Wil­liam­so­nin piirtämänä Weird Scien­ce-Fan­ta­sys­ta, elämällä oli tar­koi­tus. Ren­ny Har­lin­kin tun­tui ole­van jo­tain, kun häntä kaa­vail­tiin muu­ta­ma vuo­si sit­ten ko. klas­si­sen sci­fi­ta­ri­nan oh­jaa­jak­si. Pe­ter Hyams pää­si kui­ten­kin vas­tuu­seen. Eikä tämä tun­nu enää yhtään miltään. Tus­kin edes val­ko­kan­kaal­la hyp­pivä John Car­ter of Mars het­kaut­tai­si.