Kel­la­ri­synkkä sar­ja herät­te­lee hen­kiin Step­hen Kin­gin luo­maa my­to­lo­giaa vaih­te­le­val­la me­nes­tyk­sellä. Toi­sia ulot­tu­vuuk­sia ja pa­ho­lai­sen ole­mus­ta luo­taa­va sar­ja ot­taa it­sensä hi­tu­sen tur­han va­ka­vas­ti ja kom­pas­tuu pai­koin omiin juo­ni­sol­mui­hin­sa. Sar­ja tun­tuu­kin pi­den­ne­tyltä Sa­lais­ten kan­sioi­den kau­hu­jak­sol­ta il­man Mul­de­ria ja Scul­lya pääo­sis­sa — tätä vai­ku­tel­maa ko­ros­taa vielä se, että tässä nähdään lu­kui­sia X-Fi­le­sis­ta tut­tu­ja si­vuo­sanäyt­te­lijöitä.

Ku­ten Kin­gin ta­ri­nat yleensä, tämä so­pii syn­kis­te­lyyn nii­le, joil­le ei pir­teä ko­me­dia mais­tu. Muu­ta­mat koh­tauk­set ja säi­kyt­te­lyt on­kin pä­teväs­ti to­teu­tet­tu.