Han­na­hin sil­mistä voi ais­tia pitkän kär­si­myk­sen. Avio­mies is­tuu van­ki­las­sa. Men­nei­syys var­jos­taa ja vai­noaa. Yk­sinäi­syys on syyl­li­syy­den palk­ka. Vii­kot­tai­set teat­te­ri­ryhmä­har­joi­tuk­set ovat yleis­mit­ta­reil­la ai­noa nor­maa­li kon­tak­ti ul­ko­maail­man kans­sa. Se ei riitä Han­na­hil­le.

Hil­jai­nen, lä­hes il­man mo­no­lo­gia ete­nevä elo­ku­va kai­ver­taa sy­viä vuo­si­ren­kai­ta Han­na­hin kas­voil­le. Jo­kin kum­mal­li­nen ja pa­ha on mys­ti­sellä ta­val­la läsnä. Kat­so­ja lu­kit­tau­tuu odot­ta­maan.

C­har­lot­te Ramp­lin­gin soo­lo on il­meettö­myy­dessään my­kistävä. Oh­jaa­ja And­rea Pal­lao­ro an­taa kas­vo­ku­vien ja hi­tai­den lii­ke­sar­jo­jen ra­ken­taa ku­vaa nai­ses­ta — tur­hia al­le­vii­vaa­mat­ta.

Es­poo Ci­ne esittää haas­ta­vaa elo­ku­vaa kevään 2018 oh­jel­mis­tos­saan. (VA)