A­vio­ri­kos on la­ji­tyyp­pinä sen ver­ran ryöstö­vil­jel­ty, et­tei sen ah­dis­ta­vuu­des­ta pys­ty luo­maan dra­ma­tiik­kaa. Näin on var­sin­kin Kol­mis­taan-e­lo­ku­vas­sa, jon­ka hen­kilö­hah­mois­ta ei syn­ny minkään­lais­ta ar­kielämän jän­ni­tettä.

Oh­jaa­jan (tai kä­si­kir­joit­ta­jan) kun­niak­si on sa­not­ta­va, että nyt yri­tetään löytää suo­ma­lai­sel­le ydin­per­heel­le vie­ras elä­mi­sen­mal­li. In­hi­mil­li­ses­ti ot­taen rat­kai­su voi­si ol­la oi­kea, jos nai­nen (Lii­sa Kuop­pamä­ki) to­del­la ha­luaa pitää su­per­mie­hensä (Ka­ri-Pek­ka Toi­vo­nen taas oma­na it­senään). To­teu­tus tun­tuu kui­ten­kin pe­rin epä­to­del­li­sel­ta.

Lop­pu­tu­le­ma on ai­na sa­ma: mik­si et­te ko­ke­neet nuo­ri­na, et­tei tar­vit­se hölmöillä it­se­tun­to­vam­mai­se­na avio­puo­li­so­na ja las­ten van­hem­pa­na.

Ai­na­han näin on help­po sa­noa. Mut­ta help­poa ei ole tehdä elo­ku­vaa tästä ai­he­pii­ristä van­hoin saa­ti uu­sin eväin.