S­tep­hen Kin­gin teks­tei­hin pe­rus­tu­vat elo­ku­vat ovat jo­ko mes­ta­ri­teok­sia (Hoh­to), on­nis­tu­nei­ta tril­le­reitä (Pii­na, Car­rie ja Se) tai sit­ten sur­kei­ta pan­nu­kak­ku­ja (Kun­nes kuo­le­ma meidät erot­taa ja kym­me­net muut).

Tällä ker­taa tar­jol­la on ta­ri­na kes­ki-ikäi­sestä vai­mos­ta (Joan Al­len), jo­ka al­kaa ih­me­tellä, ku­ka hä­nen avio­mie­hensä (Ant­ho­ny La­Pag­lia) oi­keas­taan on­kaan. Tämä on huo­noim­pia elo­ku­via, mitä olen pitkään ai­kaan kat­so­nut. Perä­ti lop­puun saak­ka.

Mik­si? Al­ku­peräistä no­vel­lia on ve­ny­tet­ty muo­dot­to­mak­si, sa­no­maa ei ole, eikä in­ten­si­teet­ti ke­hi­ty si­teek­sikään. Kä­si­kir­joit­ta­ja­na oli kai­ken lisäk­si King it­se.

La­ko­ni­nen tun­nel­ma voi­si ol­la hyvä te­ho­kei­noa, kun ih­mi­nen miet­tii, kuin­ka hir­viöi­den per­he suh­tau­tuu kam­mot­ta­vuuk­siin. Nyt tästä kui­ten­kin seu­raa vain ta­sa­pak­su, mitään­sa­no­ma­ton ja tur­haut­ta­va tun­nel­ma.