Kir­jai­li­ja Hil­ja Val­to­nen osa­si soi­tel­la so­danjäl­kei­sen naisväen herk­kiä kie­liä. Pa­him­mil­laan kuu­den so­ta­vuo­den it­senäi­syys ja ko­tiin pa­la­vien mies­ten myk­kyys vaa­ti­vat vas­ta­pai­non­sa. Ne li­hal­lis­tui­vat Val­to­sen pir­teissä ja omapäi­sissä san­ka­rit­ta­ris­sa, jot­ka eivät jää­neet tuu­len tui­verr­rat­ta­vik­si ai­na­kaan mies­ten toi­mes­ta, jot­ka oli­vat kuin “­pak­su pylväs liian pie­nellä lyh­dyllä”.

Ikävä kyllä kir­jat eivät kään­ty­neet ko­vin us­kol­li­ses­ti val­ko­kan­kaal­le. Kil­roy sen te­ki tar­joaa ai­ka pal­jon mo­nen­lais­ta haus­kaa, mut­ta myös ver­rat­tain mit­ta­vas­ti teennäistä me­noa. Lea Jout­se­nos­ta se ei kui­ten­kaan ol­lut kiin­ni. Hän vas­ta­si pää­roo­lin­sa lisäk­si kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta oh­jaa­ja Il­ma­ri Un­hon kans­sa. Tämä oli suo­si­tun ko­me­dien­nen vii­mei­nen val­ko­kan­gas­roo­li.