Mu­sic Te­le­vi­sio­nin al­kaes­sa tuot­taa ko­koil­lan elo­ku­via tietää, mi­ten kor­keal­le tai­teel­li­set ar­vot on ve­det­ty. Ka­na­va, jon­ka koh­de­ryhmä ha­luaa kai­ken ta­pah­tu­van yllä­tyk­settömäs­ti, pyyh­kii kai­ken ro­soi­suu­den päältä pois. Ja kas kum­maa, elo­ku­van lop­pu­tu­los on ku­ten ka­na­van muu­kin tar­jon­ta.

Kai­kes­ta saa kau­nis­ta, kun tar­peek­si is­kee puu­te­ria pin­nal­le, mut­ta muo­vin­ma­kua ei puu­te­ri­kaan peitä. Mi­nul­le lu­vat­tiin, että tässä oli­si rak­kaus­ta­ri­na, mut­ta luin sen mie­luum­min Emi­ly Brontën kir­jas­ta Hu­mi­se­va har­ju. Se oli eh­dot­to­mas­ti mu­siik­ki­te­le­vi­sion kat­so­mis­ta pa­rem­pi vaih­toeh­to.